Tays / sisätaudit / hematologia
Potilasohje 10.14.02

Krooninen lymfaattinen leukemia

Sinulla on todettu verisairaus, joka on nimeltään krooninen lymfaattinen leukemia (KLL). Jos sairaus aiheuttaa imusolmukesuurentumia, syövästä käytetään nimeä pienilymfosyyttinen lymfooma, joka kuuluu non-Hodgkin lymfoomiin. Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa tietoa tästä sairaudesta sekä auttaa sopeutumaan siihen. Henkilökunta vastaa myös mielellään tautia koskeviin kysymyksiin. 

Mitä krooninen lymfaattinen leukemia tarkoittaa? 

Krooninen lymfaattinen leukemia (KLL) on hitaasti etenevä, mutta pahanlaatuiseksi luokiteltu verisairaus. Se on länsimaiden yleisin leukemia. Suomessa siihen sairastuu 150–200 ihmistä vuosittain. Sairaus on yleisempi iäkkäillä ihmisillä, lapsilla ei sairautta esiinny lainkaan. KLL on hiukan yleisempi miehillä kuin naisilla. Sairaus ei ole periytyvä, mutta joissakin suvuissa sitä esiintyy poikkeuksellisen paljon. 

KLL:n ensimmäisenä merkkinä veressä on yleensä lisääntynyt valkosolujen (B-lymfosyyttien) määrä. Valkosolut eivät normaalisti tuhoudu elimistössä, vaan lisääntyvät hallitsemattomasti. Nämä yhdestä samasta solusta (eli kloonista) peräisin olevat normaalin näköiset, mutta toiminnaltaan epäkypsät lymfosyytit kerääntyvät luuytimeen, imusolmukkeisiin ja pernaan. Imusolmukkeet voivat suurentua kaulalla, kainaloissa, nivusissa ja vatsan alueella sekä myös perna voi kasvaa kooltaan. 

Pikkuhiljaa luuydin täyttyy lymfosyyteistä eikä normaalille veren muodostumiselle jää enää tilaa. Punasolujen puutteesta syntyy anemia, verihiutaleiden (trombosyyttien) puutteesta voi ilmaantua verenvuotoja ja neutrofiilisten valkosolujen vähentyessä infektioherkkyys lisääntyy. Verihiutaleiden ja punasolujen vähyyden taustalla saattaa joskus olla se, että elimistö muodostaa vasta-aineita omia soluja kohtaan eli solut tuhoutuvat tavallista nopeammin (ns. immunologinen sytopenia). 

Sairauden oireet 

Sairaus todetaan usein sattumalöydöksenä esimerkiksi terveystarkastuksen yhteydessä. Alkuvaiheessa se on usein täysin oireeton. Sairauden edetessä ilmaantuu yleensä erilaisia oireita, kuten esimerkiksi: 

• väsymys, hengenahdistus, suorituskyvyn heikkeneminen (anemia) 
• painonlasku ja yleisvoinnin heikentyminen 
• yöhikoilu 
• mustelma- ja vuotoherkkyys matalan verihiutaletason vuoksi 
• tulehdusherkkyys (esim. hengitystieinfektiot, poskiontelotulehdukset ja keuhkokuume) 
• suurentuneet imusolmukkeet (esim. kaulan, kainaloiden, nivustaipeiden tai soliskuoppien alueella). 

Sairauden diagnostiikka ja tutkimukset 

Peruslaboratoriotutkimuksiin kuuluu täydellinen verenkuva. Siinä todetaan poikkeava valkosolujen eli leukosyyttien määrä, joka johtuu siitä, että valkosoluihin kuuluvat lymfosyytit ovat lisääntyneet. KLL-diagnoosi varmistetaan tyypittämällä nämä solut pintarakenteidensa perusteella KLL-soluiksi (immunofenotyyppi, pintamerkkitutkimus). Se voidaan tehdä joko veri- tai luuydinnäytteestä. Luuydinnäyte ei ole diagnoosivaiheessa välttämätön, mutta se otetaan tarvittaessa ennen hoitojen aloittamista. Luuydinnäytteestä saadaan tietoja KLL-solujen määrästä sekä punasolujen ja verihiutaleiden muodostumisesta. Hoitoa suunniteltaessa tehdään usein myös veri- tai luuydinnäytteistä genetiikan tutkimuksia, joilla arvioidaan taudin etenemisnopeutta ja hoidon valintaa. Suurentuneita imusolmukkeita ja pernaa etsitään tunnustelemalla käsin (palpaatio). Lisäksi usein tehdään vatsan ultraäänitutkimus, joskus tietokonekerroskuvaus (CT-tutkimus) ja otetaan keuhkokuva. 

Sairauden hoitoon vaikuttavia tekijöitä 

Oireetonta tai vähäoireista KLL:a ei hoideta. Hoidon aloittaminen edellyttää aina aktiivista sairautta. Aktiivinen tauti tarkoittaa sairaudesta johtuvia oireita, kuten suurentuneita imusolmukkeita, suurta pernaa tai yleisoireita kuten lämpöilyä, laihtumista, yöhikoilua ja väsymystä. Hoidon aloituksen aiheita ovat myös neutrofiilisten valkosolujen mataluus, anemia ja tulehdusherkkyys sekä valkosolutason (lymfosyyttien) nopea nousu. Hoitovaihtoehdon valintaan vaikuttavat lisäksi potilaan yleiskunto, muut perussairaudet, käytössä oleva lääkitys, ennustekijät (eli genetiikan tutkimukset) sekä munuaisten ja sydämen toimintakyky. 

Hoidon tavoite 

Hoidon tavoitteena on poistaa taudin oireita ja parantaa elämänlaatua. Nykytiedon mukaan sairautta ei voida pysyvästi parantaa, mutta sen etenemistä voidaan hidastaa. Hoito pyritään valitsemaan niin, että se olisi mahdollisimman tehokasta ja haitat siedettäviä. 

Hoitovaihtoehtoja 

Hoitovaihtoehtoja on useita. Näitä ovat kortisonihoito, solunsalpaajat, monoklonaaliset vasta-ainehoidot, tablettimuotoiset täsmälääkkeet, erilaiset yhdistelmähoidot, joskus harvoin kantasolujensiirto, sädehoito, pernan poisto ja tukihoidot (punasolu- ja verihiutaletiputukset) ja vasta-ainehoito (immunoglobuliinihoito). 

Jos sairaus on oireeton, voidaan tilannetta seurata vointia ja verikokeita tarkkailemalla. Verikokeita otetaan tilanteesta riippuen muutaman kuukauden tai jopa vuodenkin välein. Joskus tilannetta seurataan ilman hoitoa jopa vuosikausia, mikäli sairaudessa ei tapahdu etenemistä. 

Kortisonihoito 

Kortisonihoitoa käytetään erityisesti immunologisissa sytopenioissa eli tilanteissa, joissa elimistö muodostaa vasta-aineita omia verihiutaleita ja punasoluja vastaan. Kortisonia käytetään myös usein solunsalpaajien ja vasta-ainehoitojen kanssa tehostamaan hoidon vaikutusta ja vähentämään pahoinvointia. 

Kortisonia annostellaan joko suun kautta tai suonensisäisesti. Jatkuvan kortisonihoidon sivuvaikutuksia ovat mm. lisääntynyt tulehdusriski, verensokerin nousu, luuston haurastuminen ja ihon ohentuminen. Kortisoni voi aiheuttaa myös turvotusta ja painon nousua. 

Tablettimuotoiset täsmälääkkeet 

Nykyisin on käytössä joko ensimmäisenä hoitovaihtoehtona tai aiemmin jo hoitoja saaneille erilaisia tablettimuotoisia vaihtoehtoja, kuten idelalisibi, ibrutinibi ja venetoklaksi. Nämä eivät kuitenkaan sovi kaikkien tautimuotojen hoitoon. Lääkkeitä syödään päivittäin jatkuvana hoitona tai määrämittaisena 1-2 vuoden ajan. Ne ovat Kelan perus- tai erityiskorvattavia B-lausunnolla. Hoitava lääkäri arvioi näiden käytön mahdollisuuden ja tekee hoidon aloituksessa B-lausunnon. 

Solunsalpaajahoidot 

Solunsalpaajahoito on perinteinen hoitovaihtoehto KLL:ssa. Se voidaan toteuttaa kotona suun kautta otettavilla tableteilla tai sairaalassa suonensisäisesti annettavana hoitona. Hoito toteutetaan solunsalpaajasta riippuen kuuriluontoisesti tai päivittäin pieninä annoksina. 

Solunsalpaajahoidolla pyritään tautimassan pienentämiseen. Yleisimmät KLL:n hoidossa käytettävät solunsalpaajat ovat klorambusiili, fludarabiini, syklofosfamidi ja bendamustiini sekä akalabrutinibi ja tsanubrutinibi. Usein käytetään syklofosfamidin ja fludarabiinin tai kortisonin ja klorambusiilin yhdistelmää, johon lisätään monoklonaalinen vasta-ainehoito. 

Solunsalpaajien sivuvaikutuksia ovat mm. anemia, verihiutaleiden ja neutrofiilisten valkosolujen lasku, tulehdusherkkyys, ruokahaluttomuus, pahoinvointi ja limakalvovauriot. Solunsalpaajahoitoon liitetään tehokas pahoinvoinninestolääkitys ja saat kotiin tarvittaessa otettavia lääkkeitä reseptillä. 

Monoklonaalinen  vasta-ainehoito 

Monoklonaaliset vasta-ainehoidot ovat KLL-soluja vastaan kehiteltyjä biologisia täsmähoitoja. Niitä käytetään usein muiden lääkkeiden lisänä. 

Käytössä ovat CD20-vasta-aineet rituksimabi ja obinututsumabi. Lääkkeet tunnistavat KLL-solun pinnalla olevia pintarakenteita, sitoutuvat niihin ja käynnistävät elimistön omat puolustusmekanismit tuhoamaan KLL-soluja. 

Hoitojen välittömänä sivuvaikutuksena voi tulla kuumetta, flunssan tyyppisiä oireita, verenpaineen laskua ja ihottumaa. Näitä oireita hoidetaan kortisonilla ja vasta-ainelääkkeen tiputusnopeutta hidastamalla. Vasta-ainelääkityshoidon jälkeen voi ilmetä tulehdusherkkyyttä sekä veriarvojen mataluutta. 

Kantasolusiirtohoito 

Kantasolusiirtojen asema KLL:n hoidossa on vielä vakiintumaton.  Allogeenista kantasolusiirtoa käytetään joskus korkean riskin taudin hoidossa.

Sädehoito 

Paikallista sädehoitoa voidaan käyttää pienentämään potilasta haittaavia kookkaita imusolmukkeita tai pernaa. 

Pernan poisto 

Vaikeahoitoisissa KLL:an liittyvissä immunologisissa sytopenioissa, joissa elimistö muodostaa vasta-aineita omia verihiutaleita tai punasoluja kohtaan, voidaan joskus tehdä pernan poisto. Rokotuksista tulee tällöin huolehtia erillisen ohjeen mukaan loppuelämän ajan.

Tukihoidot 

Keskeistä on infektioiden esto ja niiden huolellinen hoitaminen. Infektioita voidaan yrittää estää rokotuksilla (esim. pneumokokkirokote, kausittaiset influenssarokotukset). Rokotteiden teho on kuitenkin yleensä epävarma ja heikentynyt KLL-potilailla. Solunsalpaajat, vasta-ainehoidot ja kortisonihoito tarvitsevat usein tueksi infektioita ennaltaehkäisevän virus- ja antibioottihoidon. Sairauteen voi liittyä matala vasta-aineiden määrä (immunoglobuliinitaso). Jos se on matala ja potilaalla on runsaasti tulehduksia, voidaan antaa korvaushoitona immunoglobuliinia noin 4–6 viikon välein. Lääke annetaan joko suonensisäisesti sairaalassa tai joskus ihon alle annosteltuna kotona. 

Tukihoitona voidaan tarvittaessa käyttää puna- ja valkosolukasvutekijöitä ja harvinaisissa tapauksissa myös verihiutaleiden muodostumista lisääviä lääkkeitä. Tarvittaessa voidaan antaa myös punasolu- ja verihiutaletiputuksia. 

Ennuste 

Usein kroonista lymfaattista leukemiaa voidaan seurata vuosia ilman hoitoja ja osa potilaista ei tarvitse hoitoa koskaan. Sairauden edetessä potilaalle pyritään valitsemaan hoito, jolla tauti saadaan hallintaan, mutta jonka sivuvaikutukset ovat mahdollisimman vähäiset. Diagnoosivaiheessa tehtävillä tutkimuksilla voidaan jonkin verran ennustaa taudin etenemisnopeutta, mutta yksilöllinen vaihtelu on suurta. Oman mielialan säilyttäminen positiivisena ja luottavaisena on merkityksellistä sairauden eri vaiheissa. Omien voimavarojen vahvistaminen ja itsestä huolehtiminen on tärkeää. 

3187369